Meitä oli kaksi nuorta komennussähkömiestä Helsinkiläisistä Elektro-Dynamosta ja Strömbergiltä syksyllä 1973 rakentamassa Pohjolan Voiman höyryvoimalaa.
Tapasimme Kai veljen kanssa Metodistikirkon rukousillassa, hän kuului H:gin Lähetysseurakuntaan ja itse olin Hyvinkään Saalemilainen.
Metodistikirkossa käytin vast’ikään saamaani armolahjaa, jolla tapahtui raajaihmeitä, sekä rukoilimme kielillä Kai veljen kanssa. Koska armolahjojen käyttö ei sopinut silloiseen Metodistiseen uskonkäsitykseen, niin pastori Antti Mustonen kielsi meiltä armolahjojen käytön Metodistikirkossa. Hän sanoi olevansa jo kolmannen polven pastori, joka haluaa säilyttää kirkkonsa opin.

Hän neuvoi meidät n. 300 metrin päässä olevaan lakkautettuun Ruotsinkieliseen Böne Saleniin Kissanpiiskaajankujan varrelle. Siellä oli 87 vuotiaat kaksoissisaret, jotka olivat maksaneet lakkautetun seurakuntatilan vuokraa yli 12 vuotta ja rukoilleet, että niissä tiloissa aloitettaisiin uudestaan hengelliset tilaisuudet. Sisaret riemuitsivat siitä, että he saivat Herralta rukousvastauksen, jonka näkivät omin silmin. Ilmoitin Suupohjan Sanomissa, kauppojen ilmoitustauluilla ja valotolpissa:

TULE NÄKEMÄÄN JA KOKEMAAN JEESUS NIMEN VOIMAA

Ensimmäinen kokousilta oli lauantai, jolloin ihmisiä tuli niin paljon, ettei heistä sopinut sisälle, kuin 25%. Alkuillan jälkeen kokoonnuimme vain tiistaisin, koska kävin viikonloput perheeni luona Hyvinkäällä.

Kai asui poikamiehenä Kristiinan kaupungissa, josta käsin hän kävi vuoroviikoin sunnuntaisin, Porin ja Vaasan helluntaiseurakunnissa kutsumassa apuvoimia, jonka jälkeen he alkoivat käydä vuoroviikoin Kissanpiiskaajankujalla. Oman komennuskauteni päätytyyä kokousten pito jäi Kain ja mainittujen seurakuntien vastuulle, joiden uurastuksen ja Pyhän Hengen vaikutuksen kautta, teillä on ko. seurakunta.